lauantai 28. syyskuuta 2013

Vauva kateissa.

Mulla on raivostuttava tapa iltaisin, pakko käydä kurkkimassa nukkuvaa Avaa monen monta kertaa ennenkuin voin itse mennä nukkumaan. Tää tapa mulla on ollut synnäriltä asti ja sehän onkin ihan normaalia. Kai? Tai en mä tiedä missä normaalin ja epänormaalin raja menee.
Vaikka olisin juuri nukahtamassa, kömmin silmät ristissä sängystä ylös ja kipsutan Avan huoneeseen, lasken käden vatsan päälle ja pidän sitä siinä hetken. Hengittää. Suukko ja takaisin omaan sänkyyn. Ei nukuta enään, selailen facebookkia ja blogeja, taas silmät lupsuvat kiinni. Hengittääköhän Ava?.

Tämän lisäksi mä herään todella usein yöllä ja etsin hädissäni Avaa meidän sängystä, pala nousee kurkkuun ja itku on lähellä, kunnes tajuan että neiti nukkuu omassa sängyssä. Tai sitten Anni kertoo mulle että Ava on omassa sängyssä, herätän sen melko usein joko tönimällä sen "pois Avan päältä" tai hädissäni kysyn missä Ava on. Viime yönä tämä tapahtui taas, erona se että mä en edes muistanut koko juttua ennenkuin Anni sen mulle kertoi. Olin aivan paniikissa kysynyt että missä se lapsi on. Missä se vauva on? Anniin oli tarttunut mun paniikki mutta onneksi se älysi että sekoilen taas unissani. 
Tää alkaa olemaan jo hieman ahdistavaa. Varsinkin kun en edes tiennyt yöllä Avan nimeä. 


Kaikista hassuinta on se, että mä nään ihan normaaleja unia aina ennen kuin alan etsimään Avaa sängystä. Ainakin mun mielestä. Yhtäkkiä vaan havahdun siihen että Ava ei olekaan sängyssä ja alan sitä etsimään, katson peittojen alta, tyynyjen alta, jalkopäästä, Annin alta ja lattialta. 
Ja mut valtaa aina se sama tunne, sitä ei pysty kuvailemaan, mutta se on todella outo ja pelottava. Se tunne jää välillä vaivaamaan mua koko päiväksi ja illalla tekisi mieli ottaa Ava oikeasti meidän sänkyyn nukkumaan. Silloin mä en saa näitä "paniikkikohtauksia".


Varmasti tää on sitä normaalia menettämisen pelkoa mutta mulla lähtee oikeesti kohta viimeisetkin järjen hivenet. Mä en uskalla kohta nukkua enään, mulla on samanlainen zombie-olo näistä öistä kuin synnytyksen jälkeen kun en uskaltanut nukkua ja sain hillittömiä itkukohtauksia mitä lähempänä ilta ja nukkumaanmeno oli. Nää tunteet on yllättäneet mut ihan täysin. Eikä tämä ole oikeasti hirveän hauskaa.
Mä en halua ajatella Avan menettämistä, mua pelottaa että jos ajattelen niin, se käy toteen.
Mutta mä en myöskään pysty olla ajattelematta sitä.


Taidanpa tästä lähteä rutiinikierrokselle.
Onko muilla ollut yöllisiä vauva kateissa- hetkiä? 

Kuvat on googlesta, on muuten hiukan pelottavia:D

12 kommenttia:

  1. Ei muuten välttämättä oo normaalia. Luin sillon raskaana ollessa tästä ja tää oli joku samantapanen ku vaikka synnytyksen jälkeinen masennus ja voi hoitamattomana päästä tosi pahaksi ja ahdistavaksi. Mun mielestä otat tän jossai puheeks ja painotat että sille tehdään jtn? :) Koska kyllä muakin pakottaa joskus päästä kurkkimaan onks Topsul kaikki hyvin mutta muutamasti viikossa enkä heräile paniikissa? Toi kuulostaa tosi rankalta toi sun juttu :(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pitää varmana ottaa puheeks.. Mä en oo ikinä kuullutkaan tämmösestä:o rankkaa tää kyllä onkin..

      Poista
  2. Ja kannattaa miettiä jos se Ava tulis lähemmäs nukkumaan :) Koska ei oo mitään kirjoitettua sääntöä että vauvan pitää nukkua tietyssä iässä jo yksin. Mä paskat välitän semmosista ja teen niinku meille sopii. Topi nukkuu meidän huoneessa vaikka 10 vuotiaaks jos se tuntuu parhaimmalta ja takaa kaikkien meidän yöt parhaimmiks.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla on tää vaikka Ava nukkuis samassa huoneessa. Joten siitä ei kauheesti oo apua vaikka ottaisin sen meijän huoneeseen nukkumaan :/

      Poista
  3. Mä oon ihan samanlainen. Mä pomppasin pystöön öisin ja olin ihan varma et pikkumies oli liukkaalla ja märällä vessanlattialla ja paniikki iski. Sit huomasin et sehän nukkuu omassa sängyssä. Mä heräsin useasti yössä just kans kattomaan et pikkunen hengittää, tutti ei oo liian kaukana ja ettei retu ole vaikka kaulan ympäri.. Ihan hullua. Olin koomassa joka aamu ja löntystin ku walking dead...

    Sit otin pojan viereen. Solttupoika ei tykänny ajatuksesta mut pidin pääni ja sanoin et halusin testata loppuuko painajaiset ym ja loppuhan ne ! Aaron on nukkunu mun vieressä nyt kesästä asti ja me nukutaan hyvin :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä en hirveesti tykkää ottaa Avaa meidän sänkyyn yöks, varsinkaan ku se on oppinut kipee kaiken yli. Ja ku se repii kumpaaki hiuksista yöllä ja hakkaa ja potkii :D yleensä otan sen viereen jos se herää yöllä, eilen tosin heräsin siihen että ava oli ihan sängyn reunalla ja jos olis siitä mennyt vähän vielä eteenpäin olisi tippunut pää edellä lattialle. Mut kiva kuulla etten oo ainut! :)

      Poista
  4. Mulla on aivan sama jo taaperoikään päässeen tytön kanssa, vaikka hän ei ole koskaan nukkunut yhtään ainoaa yötä sängyssämme, vaan on nukkunut laitokselta päästyämme omassa pinnasängyssään.
    Herään yöllä hysteeriseen paniikkin, että missä vauva on, onko se pudonnut lattialle, jäänyt jumiin peiton mutkaan ja tukehtunut.... Samalla hapuilen yövalokatkaisijaa, koska haluan varmistaa ettei vauva ole peittojen alla. Mieheni rauhoittelee onneksi tosi ihanasti, ja saan heräillä tästä valveunipainajaisesta rauhassa. Sitten kurkataan sängyn vireen tytön pinnikseen, ja siellähän hän tuhisee tyytyväisenä. Tämä on toistunut todella TODELLA monta kertaa ja on tosi tympeetä. :(
    Mulla on vieläkin, vaikka tyttö on jo 1 vuotta ja 2 kuukautta pelko, että hän lopettaa nukkuessaan hengittämisen. En pääse siitä pelosta yli. Meillä oli käytössä kätkyhälytin, että sain vauva-aikana nukuttua ja se oli korvaamaton apu, vaikka en siihenkään meinannut alussa luottaa. Tämä äitiys on vähän tällaista ainaista huolta ja pelkoa, mutta niin ihanaa! <3

    -Sonja

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Kiva" etten ole yksin näiden painajaisteni kanssa. Mä toivon että pikkuhiljaa laantuisi mutta saa nähdä. Ahdistavaahan tämä on... Mutta en vaihtaisi päivääkään <3

      Poista
    2. Meilläkään poitsu ei ole nukkunut yhtään yötä meidän sängyssä, vaan omassa pinniksessä. Yöllä kans herään välillä ja alan peittojen seasta ettimään vauvaa. Välillä työnnän miestäkin "pois vauvan päältä", niinkun säkin. Illalla en myöskään välillä meinaa saada nukuttua, koska yritän kuunnella että hengittääkö vauva. Vaikka eihän sitä oikeen meinaa kuulla kun ne niin hiljaa tuhisee! Sitten vaan valot päälle ja tarkistamaan. Pelkään kans tuota kätkytkuolemaa ihan hirveästi, kun meijän jätkä on vasta 1kk ja 3vko vanha. :/ sitten tietenkin luen netistä kaikkea vielä, joka ei ainakaan paranna tilannetta.

      Poista
    3. Netti on aika paha paikka..
      Mä kans varsinkin raskaana ollessa selailin kaikki kauheimmat jutut.. :/

      Poista
  5. Hui, kuulostaa kyllä hieman pelottavalta... :|

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pelottavaa se onkin.. :/ Mutta toivottavasti alkais pian helpottaa:)

      Poista

Kiitos kommentista!

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...